Tämän vuosisadan kaksikymmenluvun arkkitehtina tunnistan omassa ajassani yhtäläisyyttä sen maailman kanssa, jossa arkkitehdit elivät sata vuotta sitten. Olemme uuden elämäntavan kynnyksellä kuten hekin. Emme tiedä miten ja millaisissa oloissa tulevat polvet elävät kaupungeissa, joita tänään suunnittelemme.
Sata vuotta sitten ihmiskuntaa villitsi ennennäkemättömän teknisen kehityksen nostattama innostus, joka vietteli myös arkkitehtien mielet kohti tulevaisuuden utooppisia unia. Kapinoitiin konservatiivisia traditioita vastaan, haltioiduttiin autoista ja lentokoneista, kaupunkien avaruudesta ja valosta, painovoimaa uhmaavista rakenteista ja onnellisen elämän mahdollisuudesta kaikille. Tätä tulevaisuutta eläessämme kulutimme asuinplaneettamme äärirajoille, ja käsissämme on uusi sukupuuttoaalto ja ilmastokriisi. Nämä synkät tulevaisuudennäkymät uhkaavat vaikuttaa meihin lamauttavasti ja torjuvasti. Muutokseen valmistavaa tarmoa ja visioita tarvitaan kuitenkin jopa enemmän kuin sata vuotta sitten, sillä se tapahtuu joka tapauksessa vääjäämättä, olemme siihen valmistautuneita tai emme.
Arkkitehtikuntana olemme kenties uhkakuvien synnyttämien pelkojen vuoksi yhdessä asiakkaidemme ja muiden rakennusalan toimijoiden kanssa jumiutuneet muutoksen kynnyksellä limboon, kahtalaisen todellisuuden väliin. Tiedämme, ettei nykyinen elämäntapamme ole kestävä. Tiedämme, että muutos on liian hidas. Suunnittelemme rakennuksemme vähintään viideksikymmeneksi vuodeksi ja kaupunkimme kestävät sitäkin pidemmän aikaa, mutta suunnittelupöydällä kaikki näyttää epäilyttävän samanlaiselta kuin ennenkin. Siellä ei näy paljonkaan viitteitä tulossa olevasta suuresta elämäntavan muutoksesta, joka koskettaa viimeistään lapsiamme. Miten he mahtavat toivoa, että me tämän päivät rakentajat käyttäisimme resurssimme ja mielikuvituksemme? Kun liikkuminen ei enää perustu yksityisautoiluun, mitä he tekevät maanalaisilla pysäköintilaitoksilla, joita rakentaaksemme tuotimme suuren määrän päästöjä? Minkälaisissa ilmasto-olosuhteissa he elävät? Olisivatko he kiitollisia mahdollisuudesta jäähdyttää asumuksiaan luonnollisesti, kuivana pysyvistä rakenteista ja reiluista räystäistä? Helposta korjattavuudesta? Kestävistä materiaaleista? Kaupunkiviljelytilasta? Toivovatko he, että olisimme käyttäneet meille perinnöksi jätetyt rakennukset huolellisemmin loppuun sen sijaan, että korvasimme niitä uusilla kevein perustein? Mitä he toivoisivat meidän tehneen?
Meillä on varaa käyttää vain se, minkä välttämättä tarvitsemme, koskee se sitten energiaa, tilaa tai materiaaleja. Joudumme miettimään, mille arkkitehtonisen ilmaisumme perustamme, mistä syntyy sen wau, jos sitä tavoittelemme. Kun olemme varmoja, että arkkitehtoninen laatumme on myös ekologisesti kestävää, emme tingi siitä. Tähän olemme jo itseämme harjoittaneet. Ympäristöt, jotka kauneudellaan, elämyksellisyydellään ja turvallisuudellaan tukevat inhimillistä hyvinvointia, muodostuvat kestäviksi, sillä niistä pidetään huolta. Meidän on kohdeltava kunnioituksella niukkoja resursseja, joita käytämme. Pidettävä huolta, että rakennuksemme ovat huollettavia ja korjattavia, ja että ne voivat muuntua ajassa eri tarpeisiin. Kunnioitamme myös muiden lajien elintilaa rakennetussa ympäristössä.
Koska aikaa muutokseen on enää niukasti, joudumme kantamaan vastuumme jokaisessa suunnittelutehtävässämme, siinä rakennuksessa, siinä ympäristössä, jota suunnittelemme juuri nyt. Ei niin, että joku muu tekee plusenergiatalon ja me voimme jatkaa kuten ennenkin. Ei niin, että insinöörit ratkaisevat päästöt ja energiankulutuksen tekniikan keinoin. Eikä myöskään niin, että odotamme ekologisten tavoitteiden tulevan aina ensin asiakkaalta. Tehtävämme on näyttää asiakkaalle, kuinka asioita voitaisiin tehdä paremmin, esittää vaihtoehtoja ja käydä vuoropuhelua.
Pelkäämme menettävämme asiakkaamme, jos haastamme heitä liiaksi. Pelkäämme menettävämme asemamme, kenties menettävämme jotain omimmasta itsestämme, taiteellisen ilmaisunvapautemme. Asiakkaamme puolestaan ovat huolissaan käyttäjien reaktioista ja kaikki pelkäävät kustannusten kasvua ja talouden pyörien hidastumista, niukkuutta.
Tulevaisuus pysyy epäystävällisenä ja arvaamattomana niin kauan kuin väistelemme sitä. Muutos edellyttää aina luopumista jostakin, mutta luopumisen pelon sävyttämää negatiivista ja passivoivaa näkökulmaa tulevaisuuteen voi muuttaa. Muutos tuo hyvääkin tullessaan. Resurssien niukkuus pakottaa pelkistämään, ja se voi auttaa kirkastamaan oleellisen laadun rakennetussa ympäristössämme. Harmoninen suhde ympäristöömme lisää hyvinvointiamme, sen jokainen meistä kokee luonnossa liikkuessaan. Less is more on jälleen ajankohtainen aforismi pohdittavaksi, uudessa merkityksessä.
Ennen kaikkea tarvitaan toivoa. Kun näkymät kapenevat, tarvitaan näkijöitä. Tie tulevaisuuteen kulkee näkyjen kautta. Tulevaisuuden uhkakuvien vastapainoksi tarvitaan ajassamme toiveikkuutta herättäviä malleja elää kestävällä tavalla. Arkkitehdit ovat aina olleet näkijöitä ja näkyjen esittämisen mestareita.
Le Corbusier, Gropius, Mies van der Rohe ja Bauhaus, Aallon pariskunta ja Artek loivat sata vuotta sitten niin vahvoja näkyjä, että olemme niiden vallassa vieläkin. Monet, erityisesti nuoret arkkitehdit, ovat jo ilahduttavalla tavalla valinneet ekologisen kestävyyden ammatinharjoittamisensa eettiseksi perustaksi. Arkkitehtien esiintulolle on ajassamme kysyntää laajemminkin. Kuka muu kuin arkkitehti voi yhtä voimallisesti vaikuttaa näkemykseen siitä, millainen tuleva kestävä ympäristö voisi olla: kestävä asuminen, jakamistalous, kestävät työpaikat, tulevaisuuden liikkuminen, 15 minuutin kaupungit, rakennus materiaalipankkina, sosiaalisesti tasapainoiset naapurustot, urbaani vihreys ja rikas lajisto ja moni muu vielä löytämätön rakennetun ympäristön kestävä innovaatio. Kun näemme miltä se näyttää, miltä se tuntuu ja miten se toimii, näemme toivon. Toivo muuttuu mahdollisuudeksi ja mahdollisuus todellisuudeksi.
Marja-Liisa Honkanen
Osakas, arkkitehti SAFA
ARCO Architecture Company
